Lisätietoja, arvostelukappaleet ja kuvat:

KalevalaFest ry.
info@kalevalafest.fi
Riitta Huttunen,
050 3551 036

Somekanavat:
https://www.facebook.com/kalevalafest
https://www.instagram.com/kalevalafest/

#kalevalafest #kalevalaelävänätaikuolleena #kalevaladeadoralive

Taustatietoa biisintekoprosesseista:

Aili Järvelä:

”Pahan palkka, paha maa on rakkauden hätähuuto ja Kullervon tarina pähkinänkuoressa. Kullervo on hahmona ristiriitainen, vaikeakin, silti todella myyttinen ja suomalaisille tärkeä. Päädyin kertomaan biisissä Kullervon tarinan jotakuinkin niin kuin se meni, mutta halusin maustaa sitä jollain tuoreella kulmalla, ja kuinka ollakaan löysin itseni kotistudiostani tekemästä nokkahuiluträppiä ja räppäämästä. Tuoretta tai ei, suunta oli mielestäni oikea. Kappaleessa säkeistöt ovat melko informatiivisia, kertoen Kullervon elämän keskeisimmistä käännekohdista, kun taas Kullervon henkistä hätätilaa kuvaavassa kertosäkeessä reflektoidaan tämän päivän polarisoitunutta keskustelukulttuuria ja jatkuvaa taistelua tilasta ja rahasta rakkauden kustannuksella. Esittelin demon tuottajaparilleni Malmbergin Paavolle, joka ymmärsi heti, mitä ajoin takaa. Paavon kanssa oli varsin mielekästä työstää tuotantoa, ja Pahan palkka, paha maa onkin meidän ensimmäinen yhteistyö.”

Emma Salokoski:

Lauloin kalevalaisia lauluja 90-luvulla lukioikäisenä lauluyhtyeessä nimeltään “Kullervon kosto”. Tarkemmin sanottuna tekstejä oli enimmäkseen Kantelettaresta ja SKS:n arkistoista, mutta toimintaperiaate oli sama; perinteistä suomalaista runomittaa modernein keinoin. Nyt on kulunut melkoinen tovi siitä kun olen ollut runomitan parissa viimeksi, ja koin tehtävän erittäin haasteelliseksi. Kansanperinteen parissa puuhailee monia taitureita, joilla on sekä taitoa että asiantuntemusta juuri tästä asiasta paljon enemmän kuin minulla, ja minua hiukan jännitti asettua tämän aiheen äärelle. Mielessäni kummitteli myös kokemus 90-luvulta, jossa heittäydyin ensimmäistä kertaa itse kirjoittamaan kalevalamittaista runoa, ja sain melkoiset naurut päin naamaani kollegalta, jonka mielestä kaikki oli tekstissäni väärin, alkusointujen käytöstä lähtien.

Ehkä tästä intoutuneena päätinkin aloittaa lauluni kliseisimmästä kliseisimmällä lauseella; Vaka vanha Väinämöinen. Kappale, josta minun oli määrä laulu tehdä oli minulle valikoitu, mutta sain itse koota tekstin miten halusin ja mistä Kalevalan versiosta halusin. Tarina kertoo siitä kun Väinämöinen ensimmäistä kertaa ottaa Kantelen sormiensa alle ja alkaa soittaa, kun kaikki muut siinä epäonnistuvat, ja miten sitten kaikki, metsän eläimiä myöten, siitä ilostuvat ja liikuttuvat. Tietenkin tällaisen tarinan kohdalla täytyy aloittaa juuri tuolla lauseella.

Jouduin typistämään tekstiä melkoisesti, ja poimimaan pätkiä sieltä täältä. Olen itse nykyajan ihminen, ja pitkä ja polveileva tarinankerronta on minuun lyhyen keskittymiskykyni takia hukattua vaivaa, joten poimin tarinasta mieluisimmat kohdat ja lauseet. Eniten minuun vetosivat lauseet siitä miten ilman linnut kuulivat Väinämöisen soittoa ja tulivat kaikki paikalle, joten otin mukaan lauseet “korkealta kokko lenti, halki ilmojen havukka” jne.

Tarina istuu tähän päivään jotenkin vähän liiankin hyvin. Ilman musiikkia elämä on synkkää ja harmaata. Juuri nyt olemme kaikki eristyksissä kodeissamme, ilman elävää musiikkia ja taide-elämyksiä, ja elämä on pystyyn kuollutta. Kaipaan palavasti sitä aikaa kun musiikki saa taas vapaasti virrata, ihmiset kohdata ja jäätyneet sielut herätä henkiin. Taitaa silloin muutama kyynel vierähtää järven pohjaan muuttuakseen siellä helmiksi.

Kielo Kärkkäinen:

”Ajattelen Kalevalaa yhtenä monista tekstikokoelmista, joista ihmiset ympäri maailmaa voivat peilata itseään. Hämmästyn usein hahmojen ratkaisuja, tämä pätee erityisesti Lemminkäiseen, jonka ajatuksenjuoksua pyrin annetun materiaalin äärellä kartoittamaan. Halusin kirjoittaa kappaleen, jossa laulan Lemminkäisen suulla, vaikka vierestä kommentointi houkuttikin. Monesti ajattelin: Mikä tyyppi! Törkeää! Mutta niin se on – jos yksi pystyy kuvittelemaan, toinen pystyy tekemään. Ja niin kukaan meistä ei ole kovin kaukana toisesta, vaikka äkkivilkaisulla niin voisi luulla. Lemminkäiseen oon tiivistetty paljon malttamattomuutta, uhoa ja itsekkyyttä, kaikki tuttuja puolia ihmisenä olemisessa.”

Lau Nau & Hilja Grönfors:

“Kappale syntyi aika saumattomana yhteistyönä: Hilja teki sanoitukset pian alkuperäistekstin luettuaan ja minä sävelsin biisin rungon jonkinlainen alkuräjähdysinspiraatio mielessäni. Sovitustyö ja sanoitusten muokkaus tehtiin yhdessä koko bändin – eli Kiurelin, Valtterin ja Hermannin – kanssa. Kappale syntyi meidän kaikkien kohtaamisesta, sitä ei olisi olemassa jos se olisi tehty eri porukalla. Eräänlainen maailmanluontitarina siis jo itsessään.”

Laura Moisio:

“Aiheeni oli kilpakosinta, jossa Väinämöinen ja seppä Ilmarinen havittelevat Pohjolan tyttöä vaimokseen. Jäin miettimään toisenlaista lopetusta perinteiselle tarinalle, jossa kaksi miestä kilpailee samasta naisesta ja nainen valitsee heistä toisen. Lauluntekijän vapaudella skippasin siis kohdan, jossa Pohjolan tyttö haluaa mieluummin seppä Ilmarisen. Mitä jos hän ei haluaisi kumpaakaan?”

M:

“Jokaiselle projektiin osallistuneelle säveltäjälle annettiin aihe ja sitä koskevaa materiaalia. Minun aiheeksi tuli ”iso tammi”. Lähdin tutkimaan aineistoa ja testailin miten sanat soljuvat suussa ja mikä kuulostaa kiinnostavalta laulettuna. Kokosin tekstiä ottamalla paloja eri aineistoista ja lisäämällä hiukan omaa. Aloin työstämään sävellystä Korgin Microcontrolilla ja musiikkiohjelmallani eri soundeja testaten, äänittäen, säveltäen ja tuottaen. Muita äänittämiäni akustisia soittimia laulun lisäksi olivat huilu, rumpu ja sellainen rautainen kolistin. Viimeistelin tuotannon yhdessä Miikka Ahlmannin kanssa, joka myös miksasi kappaleen. Työskentely materiaalin parissa oli antoisaa, inspiroivaa ja hyvin luontevaa.”

“Olen kotoisin Kuhmosta, jossa Elias Lönnrot vieraili usein runonkeruumatkoillaan. Sen takia Kalevala on Kuhmossa hyvin näkyvästi esillä. Kuhmossa on muun muassa Juminkeko-säätiö, joka on perehtynyt kalevalaiseen ja karjalaiseen kulttuuriin. Harrastin pienenä kansantanssia ja kuuluin Helkanuoriin, joten kalevalainen perinne on tullut tutuksi myös sitä kautta. Tämän projekti myötä sukelsin Kalevalaan uudelleen ja se tuntui kiehtovalta ja kotoisalta. Tulen jatkamaan sen tonkimista, eli tämä ei jää tähän.”

Minä ja Nieminen:

“Kalevala on minulle tuttu kaukaa peruskoulusta ja myöhemmin teatterikoulusta. Koulussa kalevalaa tehtiin näyttämölle sanattomana nukketeatterina luonnonmateriaaleilla. Näin teoksen voimakkaina kuvina. Nyt sain tiiviin ja kattavan materiaalin käsiini. Sen avulla oli helppo päästä kiinni aiheeseen, joka oli Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulanta. Näistä kahdesta tyypistä voisi kirjoittaa tuhat biisiä. Toinen on ikivanha ukkeli, jonka arvo perustuu selvästi siihen, että hän vaan on tosi tunnettu ja häntä on kautta aikojen aina arvostettu. Vanha rokkitähti, joka lepää joskus kauan sitten saavutetun maineensa varassa ja käyttää asemaansa hyväkseen. Toinen ukkeli taas on nuori ja uhmakas, ei vielä tunnista vahvuuksiaan eikä heikkouksiaan, on omasta mielestään kuolematon. Kirjoittaessani tekstiä uutiset kertoivat Talebanin vallankaappauksesta Afganistanissa. Olin tosi huolissani, olen edelleen. Naisten kasvoja maalataan piiloon katumainoksista, naistoimittaja ei uskalla mennä töihin; naiset piilotetaan. Varmasti tästä huolesta johtui se, että kaikesta lähdemateriaalista kosketti eniten Joukahaisen sisaren Ainon kohtalo. Ukkelit tappelevat ja kärsijänä on viaton sisko. Kaikista hurjimmilta tuntuivat äidin sanat, kun Aino oli hävitty taistelussa. “Mene huima huolinesi, epäkelpo itkuinesi, ei ole syytä synkistyä, aihetta apeutua.” Kertosäehän siitä tuli”, kertoo laulaja-lauluntekijä Henrika Nieminen biisintekoprosessista.

Pelkkä Poutanen:

“Kullervon tarinassa on kolme kovaa: osattomuus, kosto ja kuolema. Näihin nojaten yritin päästä sisään siihen tunteeseen, millä Kullervo tempoo vimmatusti eteenpäin ja toisaalta siihen typeryyteen joka maailmassa ajaa kostojen loputtomaan kierteeseen, katkeruuteen ja näköalattomuuteen. “

Stinako:

“Louhi on aina kuvailtu Kalevalan ilkimykseksi. Tosiasiassa Louhi piti huolta omistaan ja omaisuudestaan – hän toivotti tervetulleeksi kotiinsa vieraat, jotka veivät hänen tyttärensä ja Sampon. Vieraat tekivät väärin, ei suinkaan Louhi. Matriarkka ei ollut Kalevalaan tervetullut. Minulla oli olemassa aihio, josta synnytin lopulta Louhen Laulun. Etsin inspiraatiota tekstiin muun muassa eri kuvituksista, joita löysin Louhesta (mm. Muijavaaran upea Louhi-tulkinta) ja erilaisista kirjoituksista, mitä löysin Louhesta. Muodostin näistä vahvan mielikuvan ja Louhen hahmon, jolle annoin äänen Louhen Laulussa.”

Tuuletar:

”Teemana meillä oli Sammon taonta.

Tulkitsimme Sammon syntyä ja sen taontaa näkökulmasta, jossa jokainen Kalevalan henkilö vuorotellen ikään kuin aina lupaa jotakin – lupaa kysymättä, toiselle kuuluvaa. Tämä ”toisen lupaaminen” sitten taas hyödyttää aina jotenkin lupaajaansa. Päällimmäisenä tekstissä taitaa olla siis kyse oman edun tavoittelusta, joka koskettaa meitä ihmisiä yhä tänäkin päivänä. Ihmisyyden rajoja koetellen.

Ehkä tällä hetkellä suuremmin kuin pitkään aikaan lähihistoriassa.”

VIHREET-HOMOT:

“Inspiraatioksi albumilla kuultavaa teosta varten ELMO kuunteli Kalevalan äänikirjana kuusi kertaa päivittäisen aamuviiden salitreenin ohessa. Kalevala ja musculus gluteus maximus, mikä lyömätön yhdistelmä! SAKARIn ikiaikainen suhde sekä Ä.I.T.I.I.N.S.Ä. että kansalliseepokseen syventyi hänen veisattuaan Kalevalaa muorinsa kuvan äärellä, sängyn reunalla täysikuun aiheuttamina unettomina öinä läpi tautisten aikojen.”